On ollu pakko, olen halunnut.
Ystäväni on kärsinyt jo pitkään työn ja kotielämän organisaattorin vastuusta ja nyt "romahtanut".
Mulla on hirvmunen huoli ja kipu, kun toinen on hädissään ja ahdistunut.
Oon halunnut olla toiselle tukena, kun tiedän ne tunteet kun voi ahistaa kauppaanmeno, kun pienikin vastoinkäyminen tukahduttaa ja aiheuttaa fyysisen ahdistuksen tunteen tai itkeä ilman syytä ja joka asian takia. Tai se syyllisyys, häpeä, pelko... Ne ihan valtavan isot tunteet ja sekava, mutta toisaalta tyhjä olo.
Ystäväni on sanonut, että minusta on valtavasti apua ja se helpottaa, kun joku oikeasti ymmärtää. Ja tiedänhän mäkin sen omasta kokemuksesta.
Mutta saan mäki paljon siitä, kun käydään niitä tunteita ja tilanteita läpi. Ja oonpahan vähän aktiivisempi kun normaalisti. Mutta kyllä se väsyttääkin ottaa toisen huolet vastaan.
Mutta voi kun huolettaa toinen. Toivon vaan, että hän selviää paljon lyhyemmällä tiellä tän asian kanssa, kun minä ja pian huomais kuinka paljon on oppinu itsestään ja omista voimavaroistaan ja olis taas täynnä elämää ja iloa.
Oma tilanteeni on se, että viime viikolla kävin lääkärissä ja sairausloma jatkui nyt vuoden loppuun ja masennuslääkkeen annostusta nostettiin taas vähän.
Mun sairauspäivärahapäivät on tullut täyteen ja jouduin hakemaan työkyvyttömyyseläkettä. Kuulostaa melko hurjalta. Mutta eihän kyseessä oo, kun se raha, jonka saan nyt tän 3kk:n ajan tän sairauden takia.
Voi että mä toivoisin jo, että pääsis siihen tilanteeseen, että olis voimia palata töihin ja kulta sais enemmän töitä, niin taloudellinen tilannekin parantuis huomattavasti ja sitä kautta molempien jaksaminen, kun ei tartteis stressata niin paljoo koko ajan.
Mutta nyt pitää ottaa vaan pieniä askeleita. Niin kauan, kun on halua nousta kuopasta, ni on vielä toivoa saavuttaa se.
<3
VastaaPoista