Viiminen viikko on ollu yhtä kaaosta.
Pahvilaatikkoa ja jätesäkkiä toisensa jälkeen. Roskia säkkitolkulla ja työpäivän mittasista pakkauspäivistä kipeät jalat. (Ja tietenkin, kun on kyse mun jaloista, kipu on hermosärkyä, johon ei mitkää kaapista löytyvät mömmöt auta.)
Vaikka kuinka yrittää niin hirveesti positiivisia tuntemuksia tästä ei heru. Vaikka tietää, että neljän yön päästä päästään paljon isompaan kotiin ja tää kaaos jää taakse.
Mut ei. On niin paljon kaikkea shittiä tässä hommassa. Jatkuva stressi ja kireys, muuttoauton puuttuminen ja vuokra-autojen kalliit hinnat, elämä pahvilaatikoissa, kaikki hukassa, hyvinkin yksinään hoidettuna koko touhu on imeny mehut aika perusteellisesti.
Tähän päälle vielä ajatus siitä, että oon ns väliinputoaja, en pääse töihin, vaikka se vakipaikka onkin, en voi ilmottautuu työttömäks että saisin työttömyyspäivärahaa, koska on siellä se työpaikka johon en pääse ja terapeutin mukaan en oo enää oikeutettu sairaslomaankaan. Ite uskallan olla kyllä vakaasti eri mieltä tän kaiken paskatouhun seassa. Ja sen lisäks lääkitystä edelleen hiotaan, niin töitäkö tässä pitäs jaksaa hakea? .
Pinna katkee jo miehekkeen väärin ilmastuista sanoista ja itku tulee pelkästä väsymyksestä.
Välillä mietin mitä järkeä tässä kaikessa on?
"I'm selfish, impatient and a little insecure. I make mistakes, I am out of control and at times hard to handle. But if you can't handle me at my worst, then you sure as hell don't deserve me at my best." - Marilyn Monroe
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti