"Taas uudet lääkkeet, näillä se lähtee, sanovat..."

Otsikosta se ajatus sitten lähti. Siis alkaa kirjottamaan. 

Oon nyt marraskuusta asti vetäny jos jonkinlaista nappia naamaani, että aamulla jaksais siirtyä sängystä sohvalle ja että illalla malttais ummistaa silmänsä muutamaks tunniks. Lähes tuloksetta. No, onpa töistä saanu olla pois *sarkasmi* 
Tosin kuka tässä enää lapsia elossa pitäis, ku itekki kiikkuu reunalla.

Kyllähän mä melko pimee tapaus oon aina ollu, että ihmekkös tuo, että ammattiapuakin tarjottiin. No minähän otan vastaan kaiken mitä ilmasiks tarjotaan, paitsi selkäsaunaa en.

Ennen terapian alkamista mietin mimmosta se sit mahtaa olla (olinhan toki kuullu kavereitten kokemuksia, mutta mitäpä niitä uskomaan...). 
Mielessä kävi kaikki elokuvaversiot sohvalla makaavasta asiakkaasta pakkopaitaan. Mielikuvitus on sitte jännä.

No, ihan pakkopaitaa ei oo vielä tarjottu, mutta kyllä se vähän siihen tahtiin alko, että heitettii jalat pöydälle ja alettiin vuodattaa: "Kaikki paska alko sinä päivänä kun mä synnyin."

Ja minkäs sille tekee... Niinhän se alkoki. Ja loppua ei oo näkyvissä. 

Mut jos se näillä lääkkeillä ees muuttus vähän enempi utupinkiks.