Oon vaan miettiny viimeaikoina (sattuneesta syystä) kuinka paljon masentuneen ja muutenki saatanan hankalan ihmisen kanssa ollessa vaaditaan siltä toiselta puoliskolta. Ja ihan tässä tapauksessa mietin tota omaa miestäni.
Jos ei masennus revi mua kiukun, lamaannuksen, totaalisen surkeuden ja itkun välimaastossa, niin hormonit riepottelee sitten senki puolesta. Ei oo helppoa itelläkään siinä, mut mitä vaatii toiselta kestää sitä ja pysyä suht järjissään ite, saati jos saa pysymään vielä toisenkin?
Väittäsin, että tässä ehkä se mitta on rakkaus.
Imelää ja kornia. Mutta oon onnekas ^^
Hep hep!
VastaaPoista